Come on, oh my star is fading I swerve out of control If I , If I'd only waited I'd not be stuck here in this hole.

Kotiuduttiin tänään mummulasta. Kirjotin eilisestä tänne tosi pitkän jutun yöllä kahden aikaan ja vuodatin kaiken kuran kerralla, ei nimittäin ollu mikään paras päivä. Julkaisinki sen, mut poistin aamulla ja jätin luonnoksiin, ei sitä kuitenkaan kukaan olis ymmärtäny.
Kaikkee en jaksa uudestaan kerrata, mut tiivistetysti homma meni näin:
Oli tosi hieno ilma ja aattelin tehdä pienen lenkin n. puolen kilsan päässä olevalle sillalle siinä toivossa et siel olis joutsenia. (on nimittäin tässä jo monena vuonna ollut pieni tavoite saada niistä jonkinnäköinen=>hieno kuva.)

Sitte kuitenki, monen tekijän vaikutuksesta, päädyin monen kilometrin päähän mm. järven jäälle ja jonnekki minkkitarhaan, pelkästään siis siivekkäiden perässä. Tuntui välillä siltä, että oon tulossa hulluks ku rämmin ympäri korpia ja kuullen samalla niiden äänet mutten nähny mitään. Tai näinhän mä montakin, mutta ne oli liian kaukana. Kuvat oli pelkkiä säälittäviä yrityksiä. (kolme ekaa kuvaa on ainoot siedettävät eiliseltä)
Jatkoin vaan eteenpäin, en suostunu enää kääntymään takasin. Kaikki se vaiva eikä yhtään kuvaa - ei kiitos.
Lopulta piti sitten kuitenki myöntää tappio ja lähteä lampsimaan takaisin päin. Toivoin, että olisin ollu niin monta tuntia pois että mua oltais lähdetty hakemaan, ja kuinka ollakkaan tuli iskä autolla vastaan, oli varta vasten mua etsimässä. Mutta pois olin ollu vaan pari tuntia ja kilometrejä oli kertyny säälittävät ~6km. Liikkumisen hyötykään ei siis lohduttanu, koska se oli niin olematon. Otti ankarasti päähän.

Eilinen ei siis ollu parhaimmasta päästä ja aamupäivä tänään oli melkein vielä pahempi, en oo vielä päättäny. Että kiitosta vaan herra nimeltämainitsematon, katotaan mitä sanot musta sitte ens kerralla ku nähdään. Siihen asti peilistä katsoo vaan entistä kamalampi olento.

Mutta siis, en halunnu jäädä rypemään eilisissä pettymysten mudissa, joten lähdin sinnikkäästi uudestaan tien päälle, ku oltiin tultu kotiin. Lopputuloksena märät ja jääkylmät jalat, kolme eri (kuraista, vetistä, kivistä, vaikeakulkuista...) kuvauspaikkaa, kuraa ja paniikkia - ja kuvia joihin oon yllättävän tyytyväinen. Nimittäin tällä kertaa pääsin lähemmäs arvaatte-varmaan-jo-mitä kuin koskaan aikaisemmin (yksinkertaisesti kävelemällä ensimmäistä kertaa suoraan niiden luokse) ja tuli siten paljon parempia kuvia kuin aikasemmilla kerroilla, jolloin homma nimenomaan on kaatunut liian pitkiin etäisyyksiin. Että kaikki tekijät huomioon ottaen: ei valittamista.