Niin kerrassaan mahtava viikko takana, että sulateltavaa riittää varmasti vielä syksyllekin!
Tiistaina otettiin siis suunta Tampereelle ja matka alkoi heti mukavasti, kun bussin maksulaitteet tilttasi ja saatiin ilmainen kyyti. Saran kämpillekin päästiin ilman minkään sortin apuvälineitä, vaikka ympäristö sinänsä oli täysin vieras. Ilmat oli hyvät ja käveltyä tuli luonnollisesti kaikkialle budjettimatkailun nimissä.
Keskiviikkona Särkänniemessä oli joku Youtube-tapahtuma, jonne Sebun oli pakko päästä, joten se päivä kului suurimmilta osin siellä. Ja mikäs siinä, kun sisäänpääsy ei maksa mitään, ja vaikka mulla ei ole laitteisiin mitään asiaa, kyllä siellä silti aika hyvin kului.
Loppuviikosta saatiin koko perhe koolle, kun Sara tuli vielä Henrin kanssa Tampereelle USA:n reissultansa. Käytiin IKEAssa peräti kahdesti, ja siinä välissä oltiin Poliisimuseossa. Maksuton oli sekin huvitus, ja vielä mahdottoman mielenkiintoinen. Yleisesti museokokemuksena se oli tähänastisista monipuolisin, kun siellä oli mm. kuunneltavissa oikea hätäpuhelu, tai se oli jostain sovittelutilanteesta, ja lavastettuja tilanteita kotihälytyksestä rattijuopumustapaukseen ja baaritappeluun, ja sitten sai pähkäillä niihin oikeita toimintatapoja. Paras oli kuitenkin Jamppa-nukke, 70-kiloinen, väsähtänyttä ihmistä jäljittelevä oikea opetusväline, jota käytetään poliisin pääsykokeissa (tosin vielä 10kg painavampana) ja jota sai siellä yrittää raahata. Oli muuten uskomattoman painavan tuntuinen ensiyrittämällä, en olis kyllä uskonut päältäpäin.
Nyt viikonloppuna järjestettiin Eteläpuistossa Radio Cityn South Park-tapahtuma, jonka esiintyjälistalta olin bongannut yhden ehdottomista suosikeistani jo jonkun aikaa sitten, kun siitä ekan kerran kuulin. Alusta asti halusin sinne mennä, mutta koska konserttilippuja on tässä tullut ostettua useampia niin se jäi jonnekin mielen perukoille, enkä sitten lopultakaan ostanut mitään lippua.
Perjantaina aamulla kuitenkin keksin varata yhden, jonka sitten päivän harkinnan jälkeen menin illalla lunastamaan Ärrältä, jossa en muuten ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Mietintämyssy piti ottaa käyttöön lähinnä järjestelykysymyksistä, koska konsertti tulis menemään myöhään ja kotiin olis kuitenkin pitänyt lähteä suhteellisen hyvissä ajoin.
Mutta niin vaan lippuni hain ja ekan kerran suuntasin alueelle iltaviiden aikoihin tsekkaamaan Speedyn ja Sakun soundit. Ne veti sen legendaarisen kahden biisin settinsä, minkä jälkeen lähdin takasin pakkaamaan ja tulin parin tunnin päästä uudestaan. Norkoilin varmaan puoli tuntia backstage-alueen lähettyvillä siinä toivossa, että joku esiintyjä sattuisi tulemaan vastaan. Kummeli-kaksikko siitä sitten kulkikin ohi, ja meni siinä pari muutakin tyyppiä ja bändiä.
Eniten kuitenkin elättelin toiveita nähdä illan vetonaulan, Def Leppardin, porukkaa edes vilaukselta jostain suunnasta, ja kun siihen pihaan ajoi vähän väliä bändibusseja, katoin aina silmä kovana sinne pimennettyjen ikkunoiden taakse, jos näkyis ketään tuttua kyydissä. Joe Elliottin taisin lopulta yhdestä ajoneuvosta bongata, ja hetken päästä siitä vierestä meni pari muutakin bändin jäsentä. Toista en ehtinyt nähdä kunnolla, mutta Rick Allenista ei voinut erehtyä.
Tähän osioon ei sitten enää sanat riitäkään, oli kyllä aivan huikea keikka ja mieletön kokemus! Enhän ollut aikaisemmin missään vastaavissa jutuissa ollut osallisena, mutta tästä oli kyllä huippuhienoa aloittaa. Välillä satoi kunnolla vettä, mutta eipä siitä oikeastaan edes jaksanut välittää. Sen kyllä opin, että rockyleisö osaa olla tosi itsekästä ja aika tyhmääkin porukkaa, sitä sen tarkemmin selittämättä, mutta eipä sille oikein mitään mahtanut, ellei sitten olis ottanut vielä röyhkeämpää asennetta kehiin.
Kaikki se oli kuitenkin aika toissijaista, varsinkin näin jälkeenpäin ajatellessa. Kajarit oli niin täysillä, ettei kilometrinkään päästä olis hirveesti jäänyt musiikkipuolesta paitsi, mutta Def Leppardilla onkin koko paketti esitettävänä, josta musiikki on vain yksi, tosin luonnollisesti merkittävä, osa.
Halusin nähdä läheltä, miten Phil käsittelee itseoppineena kitaroitaan ja kuinka Rick takoo menemään tuplabasareilla ja pedaaleilla, joihin sen rumpusetti pitkälti perustuu käsiamputaation jälkeen.
Tavallisesti mua on vähän ärsyttänyt kuunnella ylipäätään lauluista liveversioita, joissa niitä ei soiteta sooloineen päivineen samalla tavalla kuin studioversioissa. Tuolla ei kuitenkaan jaksanut vaivautua analysoimaan sointukuvioita siltä kantilta, vaikka toisaalta biisit soitettiin aikalailla studiokaavalla, ja vaikka asiaankuuluvaa improvisointia, lisäyksiä ja vingutteluja oli tietysti paljon. Mutta siinähän se idea onkin.
Vaikka en ehkä aina ymmärrä puheita bändeistä, tai mistä hyvänsä, esimerkkeinä muille niin nämä tyypit hoitavat senkin puolen kunnialla. Eihän tässä voi kuin hattua, tai useampaa, nostaa mm. rumpalille, joka vielä yksikätisenä jatkaa soittamista, tai 57-vuotiaalle raittiille huippukitaristille, joka on kovemmassa kunnossa kuin moni parikymppinen. Lisäks niissä taustagrafiikoissa nostettiin yhden kappaleen aikana esille lukuja mm. aliravittujen ja ylipainoisten sekä tehtyjen aborttien määristä.
Sain niin valtavasti illasta irti etten tuu sitä ikinä unohtamaan, ja olen varma, että siitä jääneet vaikutukset pysyy ja alkaa vaikuttaa myös käytännön elämässä.
